elämää ongelmien kanssa

En oo moneen viikkoon kirjoitellu tänne. Sillon ku haluaisin kirjottaa, ni ei oo voimia siihen.
Mun elämä ei oikeastaan oo muuttunu paljo yhtään. Tai no täytinhän mä 17vuotta.Synttärit ei menny ihan niinku suunniteltiin, mut ei synttäreistä sen enempää.
Mun ongelmista  yksi on väistynyt hieman kauemmaks.Nimittäin oksentelu. En oo oksentanu moneen viikkoon vaikka kuinka ois tehny mieli. Vaikka oon tämmönen hirvee läski, ni ajattelin että ei se oo hyväksi, ja päätin että en oksenna enää tahallisesti. Vaikka kuinka on tehnyt mieli oksentaa, ja olen jopa istunut vessan lattialla valmiina oksentamaan, en kuitenkaan ole tehnyt sitä.
Mut miksi ihmeessä mulla ei silti oo hyvä olla ku en oo oksentanu?! En ainakaan ite osaa vastata siihen.
Mulla on viiltelyä edelleen, mutta kuitenkin vähemmän kuin aikaisemmin.
Sit iloisempiin asioihin. Mulla alkoi laulutunnit täällä Jyväskylässä Musiikkikoulu Alkusoitossa. Aloin siis harrastamaan laulua oikein kunnolla :) Kerran vasta ollu tunti mut oli aivan ihanaa! Tehtiin opettajan kanssa kaikkia ääniharjoituksia ja juteltiin mun musiikkitaustasta. Sit tehtiin kaikkia ääni harjoituksia ja lämmiteltiin että ääni avautuu. Sit Laulettiin yhtä Chisun biisiä. Se biisi on Miehistä viis! Oon ihastunu tohon biisiin ihan täysillä<3
 "Mullon mun unet särkyneet
ja mun poskilla
mun kyyneleet vierii
siis, miehistä viis!"

 

  Ja tänään oltiin Jyväskylän kaupungin teatterissa katsomassa Veljeni Leijonamieli-näytelmää! Niin ihana näytelmä, vaikkakin aika surullinen. :'(
Mut oli kyllä vähän piristystä tähän arkeen. Ja toi oli eka kerta ihan oikeassa teatterissa. Olen aiemmin ollut vain osaston kanssa kesäteatterissa(mikä myös oli mahtavaa, mutta ei silti mielestäni yhtä mahtavaa kuin tämän päiväinen reissu kaupunginteatteriin)
Ehkäpä alan tulevaisuudessakin käymään teatterissa! Jos joku haluu kertoo lempinäytelmiä tonne kommenttiosioon, ni otan mielellään vastaan sellaisia kommentteja:)

Mut tämmönen postaus tällä kertaa! Kirjoittelen aina ku jaksan/kerkeän!
  

kohta 17

Mitä ihmettä mä teen tän olon kanssa? Eilen alkoi taas vaihteeks semmoinen "robottiolo". Tuntuu et oon tässä maailmassa sillain että kukaan ei kuule eikä näe mua. Kun puhun, tuntuu että puhuisin tyhjälle. Ja muutenkin niin epätodellinen olo. Mä oon varmaan ansainnutkin tän paskan olon. En oo mikään maailman kiltein tyttö.. Riippuu miltä kannalta mun elämää katsoo, ja että kuka sitä katsoo.
Tajusin tänään että tasan viikon päästä mulla on synttärit. Täytän 17vuotta.
Siitä päivästä onkin sitten tasan vuosi siihen että täytän 18. Oon odottanut 18 vuoden ikää niiiiin pitkään. Mutta tänään tajusin sen, että munhan täytyy sit pärjätä lähes yksin.. Mä oon jotenkin niin riippuvainen aikuisista... tai siis siitä avusta minkä aikuiset mulle antaa.. Miten ihmeessä ,mä selviän tässä elämässä yksin?!? ku tuntuu että avun kanssakaan en pärjää. Vaikeinta on hyväksyä itteni sellasena ku oon. Omasta mielestä oon läski,ruma ja huono kaikessa. Joskus tuntuu et oon jossain asiassa hyvä, mutta sitten tulee aina jokin ihme juttu että en mielestäni osaa yhtään mitään.
Mä niin haluaisin luovuttaa taistelussa elämää vastaan. Ei mua oo luotu voittajaksi. Häviän lähes aina kaikessa. Siksi ei edes tee mieli yrittää mitään ku aavistaa jo etukäteen sen epäonnistumisen.
En oikeestikkaan nää MITÄÄN valon pilkahdustakaan tulevaisuudessa..Kaikki näyttää ja tuntuu mustalta ja myrskyisältä. Milloin tulee se poutasää? Ei varmaan koskaan. Mutta mä niin kovasti haluaisin parantua.Mutta mitä on parantuminen?!:O on jotenkin niin vaikeaa myöntää itelleni että oon sairas.. Haluaisin olla normaali tyttö jonka aamu ei ala lääkkeillä eikä ilta lopu samaan.
Mutta sen tiedän että vielä en pärjää ilman lääkkeitä. Se on nähty. Oon nimittäin pari kertaa jättäny lääkkeet tuosta noin vaan pois, sairaalaanhan ne kokeilut johti..
Mutta ihan kohta mä nukahdan tähän koneelle..Eli hyvää yötä :)

Tämmönen postaus tällä kertaa:))

Suuri uupumus..

Saanko luovuttaa? En oikeesti jaksa enää.. Eilinen ilta todisti sen että musta ei oo huolehtimaan itsestäni.
Mutta mä haluan pärjätä yksin!! Eilen en kyennyt olemaan satuttamatta itseäni.Vaikka ohjaaja oli vieressä, vahingoitin silti itseäni.. Oon vaan niin lopussa.Tuntuu että tähän oloon ei oo MITÄÄN ratkaisua..Vaikka kaikki aina jankuttaa että paremmat ajat on edessä..mä oon kohta yli kolme vuotta odotellut niitä parempia aikoja..Milloin ihmeessä ne tulee? En jaksais odottaa enää sekuntiakaan.. Mut kait se on vähän pakko..
 Tuntuu et maailma vihaa mua, ja mä maailmaa. Eniten vihaan mun koko olemustani ja kaikkea mikä on vaikuttanut mun painon nousuun ja ulkonäköön yleensä.
Antaisin mitä vaan että pääsisin normaalipainoon. Mun pitäis laihtua niinku jotain 30 kg.. Ihan hiton paljon... Se tarkoittaa vain sitä että OLEN LÄSKI!!
Mä en jaksa tämmöistä epävarmuutta itsessäni ja elämässäni.. Luulin että uusi paikka auttaisi oloon, mut paskat tää mitään auta.. Ei ainakaan vielä.

Ja sit äiti.. Ihan tajuttoman kova ikävä :'( haluaisin Äidin takaisin elämäämme.Mut se ei oo mahdollista. Ei, koska äiti on kuollut. Siitä on jo yli 11 vuotta, eikä ikävä ja kaipuu hellitä. Tuntuu että en oo normaali ku vieläkin suren äitiä. Mutta kaikki pitää varmaan mua jo muutenkin ihan outona..

  "Ei pitäisi piilottaa suruaan,
eikä siirtää kauaksi tulevaan.
Syvä suru on surtava aikanaan,
- jokaisen omalla tavallaan."

Siellä äiti lepää pilvien päällä!! Kyllä me vielä tavataan, rakas Äiti <3



Tässä tämmönen postaus tällä kertaa!! 

 

..

Mä en enää ymmärrä itteeni. Vai oonkohan koskaan ymmärtäny.
Viime yö oli aivan kauhea. Valvoin ja valvoin ahdistuksen kanssa. En uskaltanut mennä juttelemaan yökölle.Mä en vaan jaksais enää tätä elämää.tää on jotenkin niin rankkaa.Haluaisin luovuttaa.
Mutta olisiko luovuttaminen ratkaisu?! En tiedä.
Mä haaveilen siitä että joskus voisin elää normaalia nuoren elämää.Ilman masennusta,itsetuhoisuutta ja syömisongelmia.
Nyt haaveet on liian kaukana koska en voi edes kuvitella olevani onnellinen.
Koska aina kun olen hieman onnellinen, alan tuntea syyllisyyttä siitä että olen onnellinen. Mikä ihme mua vaivaa.
En jaksa tämmöistä epävarmuutta..

Käytiin Sokokselta ostamassa mulle pipo ku oli muita asioita sinne.
Tänään oli rentoutumisryhmä täällä Aurassa, mistä jouduin lähtemään melkein heti pois ahdistuksen takia.
Just tultiin kirjastosta.Lainasin kaksi kirjaa ja Juanesin levyn ja Chisun levyn:P
Vähän jotain piristystä tähän iltaan. Tässä tämmönen postaus tällä kertaa:))

Shoppailua

Olin tosiaan tänään shoppailemassa Gina Tricotissa.


Mukaan tarttui:
T-paita 9.95 €






T-paita 9,95 €

Katy sweater 14,95€                                                               

 

Korvikset 7,95 €
Siveltimet 1,95€
Kynsilakka 3,95€



Oli kyllä tosi kiva reissu:)
Ja sit käytiin syömässä kiinalaisessa ravintolassa, se oli reissun vaikein osuus.

 

Uusi alku ja vanhoja murheita

Nyt tuntuu siltä et elämä alkaa kääntyä parempaan suuntaan. Muutto Jyväskylään oli todella hyvä ratkaisu, ainakin mun mielestä. Vaikka Veteli oli hyvä paikka ni tykkään silti enemmän Jyväskylästä. Täällä kaikki ihmiset tuntuu niin aidoilta,ystävällisiltä ja luotettavilta. Oli Väylän ihmisetkin kivoja mutta nyt tuntuu oikeammalta olla täällä Aurassa.

Mutta edelleen mua vaivaa vanhat ongelmta. Oksentelu ja viiltely/naarmuttelu.
Tuntuu et aina ku syön, on pakko oksentaa tai tapahtuu jotain kauheaa.
Ja aina ku on ahdistava olo, turvaudun viiltelyyn, vaikka pitäisi mennä juttelemaan aikuisille pahasta olosta. Mut en mä osaa jutella aikuisille oikealla hetkellä. On niin helppoa vaan kääntyä itteeni ja vahingoittaa.

On tässä elämässä silti hyviäkin asioita tiedossa. Haaveilen uusista harrastuksista( laulutunnit ja ratsastaminen).
Ja oma-aikuisen kanssa mennään shoppailemaan sisustustarvikkeita ja vaatteita. Sit ois niinku huoneen sisustus edessä <3

Tässä oli taas tämmönen lyhyt 
 postaus. Loppuun lisään kappaleen jonka haluan omistaa hyvälle ystävälle. Vaikka oot osastolla, ni kyllä sullekkin koittaa viel se päivä et pääset sieltä pois. Luota itseesi! rakastan sua <3

viimeistä viedään.

Tänään ois sit niinku mun viimeinen koulupäivä täällä Kokkolan sairaalakoulussa. Ja sit osastolla on tänään mun läksiäiset ku en kerkee huomenna pitää niitä.. Tavallaan aika kiva tietää että vaikka menis kuinka heikosti, ni mun ei tarvi enää koskaan palata tänne Kokkolaan osastolle.Ellei sit tapahdu ihmeitä.
Mut yks juttu mikä mua harmittaa, on se et joudun jättämään hyvän ystävän ku muutan kauemmaksi. Jos luet tätä, tunnistat kyllä itsesi ja tiedät kuinka paljon välitän susta <3 Oot mun toinen puoli!!

Mulla on jotenkin tosi outo olo. Ihanaa päästä pois osastolta, mutta se tietää et joudun jättämään tärkeät ihmiset näille seuduille.Ja pelottaa mennä Auraan. Entä jos en pärjääkkään siellä?
voi hyvä luoja.. On niiiiin epätoivoinen olo. Tavallaan oon onnellinen muutosta, mut sit tavallaan en. Tää on niin syvältä.
Ja en osaa olla tyytyväinen yhtään mihinkään. En varsinkaan siihen et nyt mulla on mahdollisuus ottaa tosi tärkeä askel mun elämässä kohti parantumista.
Mut haluanko mä parantua?! Tietysti haluan, mut välillä tuntuu siltä että en jaksa taistelua elämää vastaan.

Ja oikeesti välillä oon niin epätoivoinen että mietin itsemurhaa. Mutta ne mietteet on vähentynyt. En tiedä miksi , mutta näin on tapahtunut.

Mut hei ihmiset, mä tarvin neuvoja viiltelyn ja oksentelun lopettamiseen. Tuntuu että osaston hoitajien neuvot ei auta..

Tässä oli tämmönen outo postaus taas.